Mitä jää jäljelle kesälomavaelluksesta, kun se on ohi? Ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus on, että kasapäin muistoja. Mutta eihän siinä kaikki: vaeltamisesta syntyy viimeistään jälkikäteen myös graafeja, joita voi fiilistellä jälkikäteen.

Kävin Käsivarren Lapissa vaeltamassa Kilpisjärveltä Saivaaralle ja takaisin. Saivaaran huipulla katsoin maisemia ja pohdin, näinkö lähihuippujen takaa Suomen korkeimman tunturin, Haltin, huipun. Kartasta katsottuna pidin näköyhteyttä täysin mahdollisena, mutta päätin tarkistaa asian jälkikäteen.

Käytin kotona Chatgpt:tä koodin luomiseksi, joka piirtää graafin kahden paikan välisestä korkeusprofiilista. Kalottireittiä varten jouduin lataamaan karttaruutuja sekä Norjan että Suomen maanmittauslaitoksen korkeusmallista.

Graafi näyttää valittujen huippujen välisen suoran reitin ja sen varrella olevan maaston korkeuden. Näin graafista näkee selvästi, onko huippujen välillä näköyhteys vai peittääkö jokin välissä oleva huippu näkymän. Vastaus on tässä tapauksessa ilmeinen: Saivaaralta näki Haltin, vaikka se maastossa tuntui  epämääräiseltä ja laakealta laelta. Havainnollisuuden vuoksi graafi liioittelee korkeuseroja, eivätkä pysty- ja vaaka-akseli ole keskenään mittakaavassa.

Halusin myös piirtää muistoksi graafin kuljetusta reitistä. En kulkenut matkaa pelkästään kalottireittiä pitkin, vaan paluumatkalla poikkesin reitiltä ja suunnistin Kuonjarjoelta Termisjärvelle ja sieltä takaisin Kilpisjärvelle. Piirsin reitin käsin Gpx-studiolla. Lisäsin reitin varrelle lähdön, maalin, leiripaikat ja pari valloitettua huippua. Lopuksi latasin reitin ja paikkamerkinnät koneelleni.

Tekoälyn avulla sain koodattua ohjelman, joka tekee reitistä siistin, minimalistisen graafin. Pohjakartta ladataan Openstreetmapin palvelimelta.

Viimeiseksi halusin vielä muistoksi graafin, joka kertoisi vaelluksella vallinneesta säätilasta – ikään kuin sateet ja tuulen hajottama teltta voisivat pyyhkiytyä pois mielestä. Jumppasin tekoälyn avulla koodin, joka hakee kyselynä toteutuneen sään Ilmatieteenlaitoksen WFS-rajapinnasta ja muodostaa siitä graafisilla symboleilla havainnollistetun taulukon. Mielestäni siitä saa yhdellä silmäyksellä melko kattavan kuvan siitä, mitä taivas soi kiertolaisen pään menoksi.

Koodista ei syntynyt valmista yhden eikä kahden kerran ansiosta vaan vähitellen, ja muistuttaen samalla, ettei tekoäly tekisi uudelleen edellisten kertojen virheitä vaan päivittäisi viimeisintä, muuten toimivaa koodia.

Monet näistä tiedoista olisi saanut kätevästi ruutukaappauksina ja automaattisesti urheilusovelluksesta, mutta kun kaiken tiedon latasi ja käsitteli itse, vaikutusmahdollisuudet visuaaliseen ilmeeseen olivat paremmat.

Mietin joka ikinen kerta, kun lähden lomalle, ottaako matkalle mukaan vain puhelin vai järjestelmäkamera. Kun kannan selässäni kaikki tavarani, järjestelmäkameran paino ei houkuttele, mutta sen kuvanlaatu ja objektiivivalikoima puoltavat viitseliäisyyttä.

Minulla vastakkain ovat Iphone 15 ja Canon EOS 5D. Iphonessa on 26 milliä kinokoossa vastaava polttoväli, mikä tarkoittaa varsin laajaa kuvakulmaa. Sen sijaan reppureissailuun valitsen järjestelmäkameran runkoon usein 50-millisen, lähes pannukakkumaisen objektiivin.

Viimeksi vertasin kumpaakin kameravaihtoehtoa Lapin-vaelluksella Urho Kekkosen kansallispuistossa. Valitsin kaikista vaivalloisimman vaihtoehdon eli otin samoista kohteista kuvia kummallakin kameralla.

Nyt näitä vaihtoehtoja voi sitten verrata keskenään.

Puhelimella kuvaaminen on usein vaivatonta, ja koska usein katson, jaan ja säilön kuvia puhelimella, sen helppous houkuttaa. Kamerasta kuvat joutuu siirtämään ensin tietokoneelle ja käsittelemään ne tarvittaessa manuaalisesti.

Kameralla otetut kuvat ovat lahjomattomia sekä hyvässä että pahassa. Ne näyttävät juuri siltä, mitä kamera näkee. Puhelimeen verrattuna kuvat ovat kohinaisia, tuhruisia ja sameita heikoissa valaistusoloissa. Se kertoo kuitenkin rehellisyydestä. Puhelimella otetut kuvat näyttävät värit selvästi kirkkaampana ja terävämpänä. Osin terävyys johtuu toki syvyysterävyydestä, joka seuraa pienestä kennosta, mutta selvästi tekoäly parantelee kuvia omin päin. Siksi puhelimella otetut kuvat voivat olla melkoista silmäkarkkia mutta aitoja ne eivät ole.

Tärkein kysymykseni liittyy kuitenkin siihen, millaisia sommitelmia saa napattua 26- ja 50-millisellä objektiivilla. Ainakin Lapissa ja muissa paikoissa, joissa ei pääse välttämättä lähelle kohdetta ja joissa kohde saattaa olla siten kaukana, puhelimen laajakulma on turhauttava. Näkymät eivät näytä kuvissa juuri miltään. Vastaavasti kaupunkioloissa tai sisätiloissa, joissa voi olla ahdasta, laajakulmasta on enemmän iloa.

Ensimmäisessä vertailussa olen sijoittanut kameralla otetun kuvan samasta kohdasta puhelimella otetun kuvan päälle. Maisema on Luirojärven rannasta Lupukkapäätä kohti.

Toisessa kuvassa näkyy Kuutamokuru. Keskellä on kameralla otettu kuva, jonka alta levittäytyy puhelimella otettu kuva.

Rajausten puolesta ihmissilmää vastaava yleisobjektiivi on selvästi paras valinta. Jos katsoo jpg-kuvien laatua, järkkärillä napatut kuvat ovat pehmeitä, osin palaneita ja osin epätarkkoja. Palaminen on mielestäni harmillisin ongelma, vaikka sen voi ehkäistä valottamalla kuvan oikein tai tekemällä hdr-kuvia valotushaarukan avulla. Sen sijaan epätarkkuus on keino, jota voi säädellä aukon koolla ja jolla kuvalle voi antaa halutun taiteellisen vaikutelman ja ohjata katsojan huomiota haluttuihin asioihin, kuten aistimaan paikan syvyyttä.

Tällä perusteella olen valmis edelleen näkemään luontokohteissa vaivaa kameran kantamiseksi, mutta kaupunkioloissa epäilen, että mukavuudenhalu ja laajakulman tarve voittavat.